tulee, enkä ole valmis. Toisaalta, miksi pitäisi. Torppa on suurin piirtein siivottu, sapuskaa on ja lahjat. Joulufiilis vaan on huitsinvitunnevadassa. Olen huomenna kevyet 13 h jälleen hoivakodilla töissä, ehkäpä sen jälkeen osaan arvostaa sitä sohvalla makaamista ja suklaan syöntiä. Viime vuonna samainen aattokeikka oli kyllä aivan loistava setti.

Töitä on riittänyt. Olen vähentänyt radikaalisti hoivakodilla työvuoroja, kun noita muita hommia rupee puskeen ovista ja ikkunoista.

Tämä entinen ystäväni, sadisti-narsisti, pääsi vielä yllättämään. Stana. Lähetti mulle joulukortin. Melkein nappasin kännykän ja rupesin värkkäämään anteeksipyyntö-tekstaria siitä, etten hänelle ole korttia laittanut. Mutta sitten heräsin, että enhän ole tähänkään mennessä hänelle kortteja lähtellyt, eikä hän minulle. Laskin äkkiä kännykän pöydälle ja hengitin. Takaraivossa on sellanen jumpsutus, että tästä vielä häneltä kuulen... Mutta ehkä murehdin sitä vasta sitten, kun se tapahtuu.

Tuntuuko teistä muistakin, että kaikkensa saa antaa ja vielä vähän lisää, eikä se siltikään riitä. Kenellekkään. Mulla on joku ihme identiteettikriisi taas menossa. En tiedä kuka olen ja mitä haluan. Tai suuntaviivat on tiedossa. Mutta tämä jatkuva joka suuntaan sätääminen ja joka paikassa häseltäminen jotenkin vieraannuttaa mut itsestäni. Pitäis olla aikaa ajatella. Toisaalta ajattelu sattuu. Ja mukavampi se on sohvalle itsensä asetella suklaarasian kanssa kuin ajatusten kanssa...

Väsyttää.