Että voi pientä ihmistä kiukuttaa. Ja turhauttaa. Ja vituttaa. Tuo työpari, vitun propelipersekotka. Vaikka olen yrittänyt, luoja tuon tietää, ei vaan jaksa. Mitä lähemmäs hänen eläkeikänsä tulee, sen mahdottomampi se on. Tässä kirjotan blogia ja vitun idiootti kälättää ihan koko ajan. Se niinku puhuu ihan taukoamatta. Ei sillä mitään asiaa ole, ei. Ihan turhaa kälkätystä. Mä yritän siis purkaa saneluja tässä samassa tilassa. Mahdotonta. Ja mitä lähemmäksi tuon vitun dillen eläkkeelle jääminen tulee, sen kärsimättömämmäksi minäkin tulen. En malta odottaa. Vielähän on sellainen vaihtoehto, että se vetää liinat kiinni ja ilmoittaa yh:lle jatkavansa seuraavat 3 vuotta tässä. Asiasta sen verran mainitsin yh:lle, että jos näin käy, hän saa varautua piiiiiiiiiiiiiiiiiiitkään sairaslomalappuun. Ihan tarkkaa eläköitymispäivää ei ole tiedossa, mutta syys-lokakuun tietämillä olis tunnit täys. Voi kuinka tuota odotankaan. Enemmän kuin mitään muuta...

Elämä soljuu eteenpäin. Olen töissä päivät, töissä melkein kaikki illat. Ne harvat vapaaillat röhnötän sohvalla leväten. Niin no joo, pakolliset hommat hoitaen. Olen väsynyt, mutta hyvällä tavalla. Pitkästä aikaa todella koen, että mun yläkerran kammareissa on lämmitykset päällä ja kaikissa kämpissä matot oikosenaan lattialla. Pääsääntöisesti olen tyytyväinen, onnellinen ja tyytyväinen. En koe juuri mistään asiasta ahdistusta. Rahatilanne nyt vähän vituttaa, tai oikeammin se stanan yh-luuska ja siihen liittyvät epäselvyydet. Muuten rahan vähyys ei järin suuresti ahdista. Näiden kortilla olevien vapaailtojen seurauksena juttelemme gurun kanssa asioista paljon enemmän. Myös guru on tämän pannut merkille. Vaikkei meidän suhde koskaan ihan puhumaton ole ollut, mutta on ollut aikoja, jolloin puhuimme vain pakolliset asiat. Siis ne jokapäiväiset pakolliset kuviot, jotka liittyivät terroristiin, tulemisiin ja menemisiin. Mutta nyt iltasella keskustelemme jopa mutuista (musta-tuntuu-jutut). Ja pohdimme ystäväpiirimme asioita. Keskustelemme tulevaisuudesta ja esim. mahdollisista matkoista, lomien sijoittelusta ja remontista ja tapetin väristä. Siis sellaista small talkia, jota emme ole tehneet ööö... terroristin syntymän jälkeen. Tämmöisistä pienistä asioista olen niin onnellinen.

Olishan sitä elämässä paljon parantamisen varaakin ja tekemistä. Kuten laihdutus listan kärjessä. Mutta just nyt ei nappaa. Perse leviää ja vatsa kasvaa. Eikä edes ahdista, heh heh hee. No okei, sillon tällön sieppaa, kun ahteri ei enään mahdu vanhoihin vaatteisiin... välillä syynään silmä kovana mahdollisia kotiin ostettavia kuntoilulaitteita (crosstrainer, tärinäpöytä, kuntopyörä jne), että josko tästä aloitan uuden elämän. Mutta sitten se jää. Unohtuu hetkessä. Enkä muuten uhraa sekuntiakaan per päivä syömisiin. Vapauttavaa, todella. Syön mitä huvittaa, koska huvittaa, miten paljon vatsa vetää. Siksipä se perse leviääkin. Hah hah haa... vittu mitä logiikkaa... eikö?

Lauantaina olen jälleen menossa retkueen kanssa Hesaan katsomaan mieskauneutta. Töölön kisahallilla on könsikkäitä kehässä. Tätä on taas odotettu, kovin. Siinä tarkoituksettomassa väkivallassa on vaan sitä jotain. En osaa selittää. Lucio Linhares, ai nam... ja mun uus suosikkipoju Viktor Valimaki, jätkällä jäätävät silmät. Ennen matsia todennäköisesti käymme syömässä, kuten tähän rituaaliin yleensä kuuluu. Toisaalta messarissa olis messutkin, jotka hitusen kiinnostaisivat... Mutta retkueen muut jäsenet tokko sinne tahtovat. Toisaalta, tuleehan niitä messuja. Ja juu tiedän, että ne messut on kakspäiväiset... mä vaan oon 13 h töissä sunnuntaina, eli ei kerkee.

Kello löi juuri ruokatunnin merkin... kinkkukiusausta... ja hetken hengähdystauko tosta vitun kääkästä...