mutta joskus hitusen hitaalla käy yläkerta. No niin, eräältä nimeltä mainitsemattomalta kuntokeskukselta oli tullu s-postia. Olis palaveria sillon ja tällön. Syksyn lukkaria on suunniteltu ja äitiyslomalta palaa ohjaajia. Niin, ja ne ohjaajat joilla oli vain yksi tunti kevään lukkarissa (yours truly oli ainoa) nii tilanne olis nyt niinku se, ettei sellaiseen järjestelyyn ole mahdollisuutta. Mut hei, riittäähän noita sijaistuksia!! Yep, vittu yep!! Turha varmaan sanoa, että tämä sinetöi välittömästi tilanteen. Vittu, mähän en todellakaan rupee enään pelkästään sijaistaan. Hih hih. Tulee meinaan ko. lafkaan kusiset oltavat... Mut hei, siinähän sitten järjestelevät niitä vitun sijaisia. AiWan sama. Samassa yhteydessä hitusen syvemmälle eksyin ajattelemaan. Olen täälläkin ihmetellyt sitä, kun ei juurikaan kiinnosta niinku liikunnan saralla yhtään mikään. En sano, että tuohon asiaan mitään ihmeparannusta välittömästi tuli, mutta tajusin, että olen ollut niin loppu tuohon salin toimintaan ja asioiden järjestelyyn, että olen menettänyt liikkumisen ilon ja musiikin kuuntelemisesta nauttimisen. Järkyttävää!! Yli vuoden tästä olen ns. kärsinyt ja nyt se selvis. Uskomattoman kevyt olo, niinku tonnin paskakuorma olis nostettu pois. Ensin mua vitutti se s-posti, mutta puolen tunnin päästä olin onnellinen. Käsittämätöntä, onnellinen!! Niin vieras tunne.

Viikonloppu oli ja meni. Mitään en tehny. Tai siis mitään sellaista, mitä kandeis mainita. Väsyttää. Ihan selkeesti oon loman tarpeessa. Juu, eilen muuten sukulainen kävi. Ilosanoman ilmoitti... mun erittäin persoonallinen täti (bipolarinen ainakin ja taitaa sillä olla pari muutakin diagnoosia) on tulossa viikon päästä Suomeen. IHANAA!! Oikeesti se on aivan loistava persoona. Äidin puolelta sukua ainoa ihminen, jonka kanssa tulen toimeen. Sitä ei ookkaan näkyny muutamaan vuoteen, on ollu oikeesti jo vähän ikäväkin. Että kattokaas vaan, rakkaat lukijat, näin paistaa päivänsäde tänne risukasaan...