Eilen ja tänä aamuna sängyssä kellon soitua tein system checkiä. Etteikö tän kokosessa rungossa olis edes jotain kohtaa, jota kivistäs tai kolottas. Että vois kääntää vekkarin soittaan puol kasilta. Että soittas ylihoitajattarelle "juei ny millään pääsekykeneen töihin" -puhelun. Ja kuinka kävi, no vittu, ei sitten vitutusta lukuunottamatta nypyn nyppyä. Epistä. Todella.

En tiedä mistä nyt tuulee. Vai onko lopettanut latvuksissa tuuleminen. Työnteko kiihottaa yhtä paljon kuin kilo paskaa. Jos totta puhutaan, juuri mikään ei kiihota mua nyt. En ole masentunut. Olen vaan niin vitun väsynyt ja vetämättömissä. Nukun hyvin, ei ole siitä kiinni. Raivostuttaa tämmönen kypsä olo. En sano, että pitäs taas propeli perseessä mennä ja surrata paikasta toiseen ja mennä ja vouhottaa juttuja. Mutta edes jotain. Mistään ei tunnu mitään mielihyvääkään saavansa. Paitsi suklaasta. Se ei petä koskaan. Fakta on, ettei kroppa kestä niin paljon kun mieli vaatis.

Tänään sentäs on vähän rapsakkaampi keli. Pikkunen pakkanen ja hitusen valkosta höhhöö maassa. En ole talvi-ihminen, en todella. Mutta nautin siitä ettei varpaat ja tupakka kastu. Pieniä on ilot.

Kohta nakkaan tuon stanan radion ikkunasta pihalle. Vitun mauri-vähkä-ja-elonkurjuus. Pikkasenko kypsyttää tuoki renkutus. Soittasivat vittu vaikka Rammsteinia. Soi meinaan autossa tällä hetkellä, lujaa. Pohdin tuossa juurikin lenkki-depin (siis se likkakaveri, joka iltasin lenkille...) kanssa, että pitäiskö tätien oikeen repästä ja ittensä Iron Maidenin konserttiin ängetä. Jäi vielä vähän avoimeksi. Miettikää, päivä paistaa kuumasti, kaks keski-ikäistä (epätyypillisen näköistä) rouvaa pjerseet olalla... aah, mikä näky. Hivelee kenen tahansa verkkokalvoja.

Tunti tehotonta. Vois melkein tuntua ehkä kohta, että mulla olis kurkussa semmosta aristusta. Nenäkin vuotaa. Voisko se tulla?? Voisko?? Pliidepliidepliide...

Parempaa aamua odotellessa... kahvia ja tupakkaa.