Noinhan sen toivoisi olevan. Elelen tuolla henkilökohtaisella puolella ns. lakoonista vaihetta. En kaipaa sutinaa enkä mitään säätöö mihinkään suuntaan. Olisin tyytyväinen, jos saisin olla ja mietiskellä keskenäni. Mutta kun ei, niin ei.

Eilen paikallisessa isommassa kaupassa kassajonossa takanani seisova mieshenkilö aloitti ystävällismielisen keskustelun, mistäpä muusta kuin ilmasta. Kah, jono oli verraten pitkä ja minä hikinen ja tylsistynyt. Miksipä en olisi herran kanssa sanalle ryhtynyt? No reilu vartti siinä turistiin, tulin kassalle, maksoin ostokset ja ajattelin tarinatuokion olevan ohi. Näin siis henkisesti huokasin. Mutta aivan liian aikaisin. Mies kinkesi tavaroiden lastauspaikalle valoa nopeammin ja muutamat ostoksensa huolimattomasti heitti muovipussiin. Ehdotti kahvia kaupan yhteydessä olevassa kahvilassa. Hmm... en ole nuuka sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta aina tarjottu kahvi kelpaa. Ja eikun kahville. Ja santsikuppia. Ja santsikuppia...

Reilun tunnin istuimme kahvilassa. Viehättynyt olin. En niinkään ulkoiseen, joskokaan sekään kuori paha ollut, mutta jälleen kerran suomalaisen miehen sielullinen syvyys teki vaikutuksen. Tai sitten tämä oli niitä harvinaisia poikkeusyksilöitä. Mene ja tiedä, en moista pohdi. Lähteissäni vihdoin ja viimein pois, mies ojensi käyntikorttinsa ja sanoi toivovansa mun yhteydenottoa. Laitoin kortin talteen.

Pyöriikö tuo mies mielessäni? Ei pyöri, ei koko aikaa. Pilkahtaa välillä. En ole vielä miettinyt, soitanko vaiko enkö. Tiedän, mihin tämä latu johtaa. Tämä ennalta arvattavuus vähän pilaa tunnelmaa. Ja vieno toiveeni, ettei tulis mitään sutinaa. Onko kenelläkään koskaan sellaista oloa, että nyt pitää rauhottua ja saattaa ns. keskeneräiset asiat loppuun (vaikka juuri nyt ei mieleen tule yhtään akuutisti keskeneräistä asiaa) ja vasta sitten kerätä lisää harmeja? Mulla vaan sisällä on tuommonen keskeneräinen olo.

Huomenna on perjantai. Menen auttamaan likkakaveria hiusongelmassa. Iso ongelma onkin. Siinä varmasti joutuu vähän kuperkeikkaöljyä ottamaan. Ja jotain pientä naposteltavaa. Todennäköisesti käymme keskustelua yksiavioisuuden harhoista. En ole yksiavioinen, eikä ole ystävänikään. Pohdimme useasti tuota merkillistä ilmiötä. Ja sitä syyllisyyden tuntoa ja riitoja ja avioeroja ja traumatisoituneita lapsia... kun sitten kupla puhkeaa toisen yksiavioisessa suhteessa elävän syrjähyppyyn. Joillekkin maailma kaatuu siihen, täysin. Nämä ovat niitä tilanteita, jolloin on multa turha tulla hakemaan lohdutuksen sanoja. En vain osaa/pysty/kykene ymmärtämään asiaa. Miksi enisinnäkään pitäisi pettää? Miksi sitä ei tee sitten luvalla, kun siihen kuitenkin suurin osa syyllistyy jossain vaiheessa parisuhdetta. Niinhän sitä laihduttajatkin anteeksi antavat itselleen repsahdukset...

Vittu kun meni syvälliseksi. Syytän hellettä. En soita miehelle tänään, enkä huomenna. Ehkä lauantaina. Jos matelis taukkariin hakeen kahvia ja menis vetään böllin pihalle.