Mulla on auto. Ns. perhe-etuauto. Eli kiesi on miehen nimissä. Omanihan myin, 18 kk sitten. Tai siis osamaksulla möin. Tai siis odottelen maksusuorituksia. Helvetti. Siitäkin pitäisi velallista kovistella. Tämän 18 kk:n aikana se on maksanut mulle ruhtinaalliset 300 e. Enään ei olis jäljellä ku 3200 e. Viime vuoden lokakuussa siis viimeksi kilahti 50 e tilille. Mutku mutku. Millään viitsis/jaksais ruveta kovisteleen sitä.

Joissakin asioissa olen saamaton, as you can see. En sano, etteikö raha merkitsisi jotain. Mutta raha ei just ole mun prioriteettilistalla ykkösenä. Riittää, että sitä on. Siksipä en varmaan ole saanut aikaiseksi ultimatumia esittää. Olen edelleen autoni omistaja, hän on haltija. Puolituttu. Joskus vaan käy mielessä, että olisi hyvä saada siitäkin rahat pois ja koko asia pois päiväjärjestyksestä. Itse inhoan olla velkaa. No oukei, pankki on eri asia. Mutta vältän viimeiseen asti olemasta kenellekkään henkilölle velkaa, siis rahaa.

Niin, että sitten sitä autoa pitäisi ostaa. Tuossa olis koeajossa yksi kiesi. Farmari. Pakollinen, koiran takia. Ettäkö mitä tapahtui tälle perhe-etuautolle. Ei mitään. Se jää talouteemme, vara-autoksi. Miehen motto on, parempi yksi liikaa, kuin liian vähän. Joskus nuorempana tuo asenne raivostutti, kun nurkat olivat väärällään jos jonkilaista rojua ja rompetta. Varsinainen Sulo Vilén. Mutta eipä tuo enään häiritse. Olen tottunut ja sopeutunut. Evoluutiota siis.

Olikohan mulla jotain oikein asiaakin? Tuskin. Harvoinpa mulla. Ainakaan mitään tähdellistä. Ainaista kitinää ja marinaa. Ai, niin.. olihan mulla. Aikaisemmin tarinoissani olen puhunut tästä vouhottavasta (vaihdevuosivaivoista, ei lääkitystä, kärsivä ADHD) työkaverista. No nyt on piru merrassa. Tämä ko. vosu on lopettanut tervehtimisen. Ei tervehdi mua pukukopeilla, ei käytävillä, ei missään. Olen siis aivan riemastunut tästä kiukuttelusta. Musta tää on hienoa. Turha varmaan mainita, etten vaivaudu tervehtimään häntä, vaikka reilusti vanhempi onkin. Ens viikolla listojen mukaan hän sulostuttaa päivääni, joka päivä. Mutkan kautta kuulin hänen kitisseen käytöksestäni koko alkuviikon (hänen lomansa aikana siivosin kaikki turhat rojut ja paperit pois työpisteestä). Hippasen on hilmalla pitkät piuhat. Tuli lomilta kesäkuussa ja vasta nyt on havainnut, että paikat on siivottu. Ja juurikin tämän oivalluksen jälkeen hän olisi tarvinnut jotain lomaketta tms. jonka suuriäänisesti kertoi mun hävittäneen. Kyseinen lomake oli vuodelta -86. Että jos sitä ehkä hitusen ajastaan jäljessä olevaa käyvän hoidon opasta tarvitsi, niin... Eihän tässä reiluun kahteenkymmeneen vuoteen ole todellakaan toimenpiteet millään tavalla muuttuneet, ei. Nauroimme asialle kokolailla hysteerisesti taukkarissa. Niin. Sitähän mun piti kertoa. Että ens viikon olen hilman kanssa siis samassa työpisteessä. Ajattelin ottaa uuden tavan hänen kanssaan työskentelyyn. Sanon ja sitten ihan jokaisesta asiasta, siis missä hän poikkeaa kuntayhtymämme virallisista suosituksista ja ohjeista. Milloin hän puuttuu mun töihin tms. sanon. Voi sitä sanomisen määrää. Ja jos ei kerralla ymmärrä (mikä on fakta), korotan ääntä. Uskokaa, kun sanon, että Suomen armeija on minussa menettänyt (äänen puolesta) paljon. Kykenen huutamalla artikuloimaan korviahivelevän selvästi. Eikä huutamista tarvitse edes pinnistellä. Voi voi, ja mä kun luulin, ettei tässä lähitulevaisuudessa ole odotettavissa mitään kivaa!! Kuinka väärässä sitä ihminen onkaan. Tästähän tulee kivaa. Sisimmässäni oikein hykertelen.

Kello on 14.45, 45 min. tehotonta työaikaa jäljellä. Hakis kahvia ja menis savulle.